Kristinuskon historiaa ja kasteen vaikutus
historialliseen kehitykseen
Kirjoitus on yhteenveto kristinuskon historian kehityksen eri vaiheista,
jossa kaste oli vaikuttavana tekijänä ja muovasi koko historiallisen
kehityksen. Kaste on jakanut koko kristikunnan ja sen seurauksena on
muodostunut lukuisa määrä erilaisia kirkkoja ja uskonnollisia yhdyskuntia.
Seurakunnan syntyminen ja uskonvainot
Seurakuntien toiminta apostolisen ajan jälkeen
Ongelmia seurakunnissa ensimmäisinä vuosisatoina
Seurakuntien kehitys kohti katolista kirkkoa
Seurakunta muuttui kirkoksi
Lapsikaste käyttöön vähitellen
Kiistelyä lapsikasteesta v. 253
Kastetapa
Katolisen kirkon syntyminen
Paavinvalta kirkossa
Rooman kirkon hajaannus ja Islamin opin synty
Kasteesta ja ehtoollisesta mysteerioppi
Uskonpuhdistuksen alku ja kerettiläisroviot
Monet uskonpuhdistajat vaiennettiin
Vainoja "uudestikastajia" kohtaan keskiajalla
Luterilainen kirkko jatkoi vanhoja perinteitä
Uskonpuhdistus Ruotsissa ja Suomessa
Martti Luther ja kastekysymys
Lutherin kirje "kahdelle papille"
Otteita Lutherin eräästä saarnasta
Olosuhteet ovat muuttuneet Martti Lutherin ajoista
"Kasteen armo" nukuttanut ihmisiä väärään rauhaan
Lapsikasteoppi on tullut jäädäkseen
Kristittyjen määrä maailmassa
Yhteenveto
Kirjallisuutta
Seurakunnan syntyminen ja uskonvainot
Ensimmäiset kristilliset seurakunnan syntyivät helluntaipäivän jälkeen
lähes
kaksituhatta vuotta sitten. Seurakunnat olivat aluksi itsenäisiä
paikallisseurakuntia, joilla ei ollut yhtenäistä kirkko-organisaatioita.
Seurakunnat lisääntyivät sitä mukaan, kun ihmisiä tuli uskoon. Uskoon
tulleet ihmiset kastettiin upottamalla, ja he liittyivät paikallisiin
seurakuntiin.
"Uskossa otettiin vastaan kaste; ja kaste pesi synnit pois. Seurakunnan
tuli
olla kokoonpantu pyhistä. Syntinen ei voinut periaatteellisesti kuulua
Kristuksen ekklesiaan. Pahennusta herättävät synnit aiheuttivatkin kirkosta
erottamisen ainaiseksi", (Kirkkohistoria, Hjalmar Holmquist, suom. A.
E.Jokipii, sivu 77).
Apostolisen ajan uskovat joutuivat Rooman keisarivallan aikana olemaan
vainon kohteena. Heitä kidutettiin ja monet kärsivät marttyyrikuoleman.
Tosin välillä, riippuen hallitsevista keisareista, oli kristityillä välillä
rauhankin aikaa.
Keisari Septimius Severus lopetti v. 202 suvaitsevuuden kristittyjä kohtaan
ja kielsi ankarasti kääntymisen kristinuskoon. Tätä vainon kautta (v.
202-203) seurasi 40-vuotinen rauhan aika kristityille, jonka katkaisi
jälleen keisari Deciuksen toimesta v. 249 alkanut uskonvaino, jonka
Gallenius lopetti v. 260.
Seurakuntien toiminta jatkui tällä tavalla aina vuoteen 313 jKr, jolloin
Rooman keisari Konstantinus julisti kristinuskon pakanauskontojen
vertaiseksi ja lopetti kristittyjen vainot.
Kirkkolaitoksen syntyminen ja sen kehittyminen katolisuutta kohti alkoi
siten, että pelastusasia alkoi vähitellen peittyä näkymättömiin ja siihen
alkoi sekoittua vieraita aineksia itämaisesta, juutalaisesta, roomalaisesta
ja helleenisestä uskonnollisuudesta ja kulttuurista.
Seurakuntien toiminta apostolisen ajan jälkeen
Apostolisena aikana seurakuntien välistä yhteyttä hoitivat apostolit, he
pitivät yhteyttä seurakuntiin opettaen ja samalla myös ohjaten niitä Jumalan
sanalla. Tämä käy selvästi ilmi apostoli Paavalin kirjeistä seurakunnille.
Seurakuntien välistä yhteyttä apostoli Paavalin jälkeen jatkoivat
karismaattiset henkilöt ja muut matkustavaiset. Heidän lisäkseen
seurakuntien hengellisessä rakentamisessa ja vahvistamisessa palvelivat
profetoimisen lahjalla varustetut henkilöt ja sanan opettajat. Seurakunnat
pitivät yhteyttä toisiinsa myös kirjeenvaihdon avulla. Tästä johtuen
seurakuntien toiminta oli käytännössä varsin samanlaista eri seurakunnissa.
Jokainen seurakunta oli itsenäinen eikä niillä ollut yhteistä johtoa ja
organisaatiota, ja se valitsi itse henkilöt eri tehtäviin. Seurakuntia sitoi
toisiinsa vain yhteinen usko. Apostolisen ajan jälkeistä aikaa nimitetään
historiassa vanhan kirkon ajaksi, vaikka varsinaista kirkkoa edellä
mainitussa muodossa ei vielä ollut.
Myöhemmin kun alkoi esiintyä runsaammin profeettoja - heistä osa oli
vääriä - seurakunnat asettivat kaitsijoita valvomaan profeettoja ja heidän
profetoimistaan. Nämä virat olivat omiaan johtamaan seurakuntia vähitellen
katolisuuteen. Näistä seurakunnan kaitsijoiden tehtävistä kehittyivät
piispan (kreik. episkopos = kaitsija) virat. Kaitsijan alaisena olivat
kaikki seurakunnan eri tehtävät. Myöhemmin heidän valtansa laajeni.
Seurakuntien muodostuminen katoliseksi kirkoksi tapahtui näin ilman
varsinaiseksi kirkkolaitokseksi järjestäytymistä. Piispojen kasvavan vallan
avulla muodostui vähitellen yhtenäinen kirkko-organisaatio. Tämä johti
samalla kohti yksinvaltiasta piispuutta kohti.
Ongelmia seurakunnissa ensimmäisinä vuosisatoina
Apostolisen ajan jälkeen ei tullut enää samalla armoituksella ja
auktoriteetilla varustettuja opettajia. Sen sijaan seurakuntien johtoon
nousi henkilöitä, jotka olivat saaneet vaikutteita pakanallisista
filosofioista ja helleenisestä ym. kulttuureista. Tämän johdosta
seurakuntien toimintaan ja niiden opetukseen alkoi tulla vieraita
vaikutteita. Olosuhteet olivat sellaiselle kehitykselle muutenkin suotuisat,
koska seurakunnilla ei ollut tuolloin vielä yhtenäistä ja kokonaista Jumalan
sanaa, Raamattua, joka koottiin vasta myöhemmin. Kaikilla seurakunnilla ei
ollut edes kaikkia Raamatun osia. Seurakuntien käytössä oli irrallisia
evankeliumeita ja apostolien kirjeitä. Vallitsevat olosuhteet antoivat näin
myös hyvät mahdollisuudet erilaisten harhaoppien leviämiselle.
Apostolien jälkeisinä ensimmäisinä vuosisatoina opillinen hajanaisuus alkoi
olla varsin suurta. Tästä on osoituksena suuri määrä erilaisia harhaoppeja,
joita oli syntynyt väärän opetuksen johdosta. Siihen olivat vaikuttamassa
myös sen ajan epävakaat ajat kristityillä, sillä yksityiset kristityt ja
seurakunnat elivät vainojen keskellä, ja monet kärsivät marttyyrikuoleman.
Marttyyrikuolema kohtasi useammin seurakunnan johdossa olevia vanhimpia ja
opettajia. Tämän johdosta seurakunnilla ei ollut aina kokeneita Sanan
opettajia, mikä oli omiaan lisäämään harhaoppien lisääntymistä.
Seurakuntien kehitys kohti katolista kirkkoa
Seurakunnan ensimmäinen lähes 300 vuoden aika oli voimakasta evankeliumin
voittokulkua. Evankeliumin sanoma oli saavuttanut tänä aikana suuren osan
maailman väestöstä. Tämä aika oli myös vainojen ja erilaisten harhaoppien
kautta, jolloin sielunvihollinen yritti tuhota saavutetut voitot.
Historiallinen kehitys osoittaa, etteivät Jumalan valtakunnan työtä ole
tuhonneet seurakuntien välisen yhteistyön järjestämismuodot tai uskonvainot
vaan maallistuminen ja luopumus sekä harhaopit ja liittoutumiset maallisten
vallanpitäjien kanssa.
Katoliseksi kirkoksi kehittymiseen vaikutti ennen kaikkea seurakuntien
maallistuminen. Seurakuntien jäseniksi oli tullut ihmisiä, jotka eivät
olleet kokeneet todellista uskoon tulemista tai olivat uskossaan
kylmentyneet. Tämän seurauksena Hengen vapauden tilalle olivat tulleet
dogmit ja virat. Karismaattiset uskovat olivat tulleet harvinaisiksi, ja
monet olivat odottaneet Jeesuksen pikaista takaisintuloa ja pettyneet.
Kirkkoa sanan varsinaisessa merkityksessään ei vielä ollut olemassa, vaikka
historiassa puhutaan kirkosta.
Kristikuntaa hallitsivat useat eri oppisuunnat, jotka olivat muodostuneet
erilaisten käsitysten ja eri henkilöiden opetuksien pohjalta. Näitä olivat
muiden muassa gnostilaisuus, markionilaisuus ja montanalaisuus. Rooman
seurakunta suurimpana seurakuntana oli johtavassa asemassa jo hyvin varhain.
Sen piispa sai lopulta ylimmän viran. Yhtenäiseksi katoliseksi kirkoksi
päädyttiin vasta valtion pakkotoimien avulla.
Seurakunta muuttui kirkoksi
Seurakunta-nimen, kreikaksi ekklesia, tilalle tuli sana kirkko, kreikaksi
kyriekee, kyriakon, jota sanaa ei esiinny missään kohdassa Raamattua siten,
että sillä tarkoitettaisiin seurakuntaa.
Kirkon sijasta Uusi Testamentti puhuu seurakunnasta (ekklesia). Kysymyksessä
on "Jumalan seurakunta" tai "Kristuksessa Jeesuksessa oleva
seurakunta",
(Kirkko Suomessa, s.10).
Historia käyttää seurakuntien yhteisistä kokouksista nimitystä
kirkolliskokous, joka on katolisen kirkonmiesten ja historioitsijoiden
käyttämä nimitys. Seurakunnan nimittäminen kirkoksi, ja kirkolliskokoukset
niiden varsinaisessa merkityksessä, syntyivät vasta myöhemmin.
Tarkkaa rajaa on vaikea vetää siitä, koska apostolinen seurakuntanäkemys
muuttui kirkkojärjestelmäksi. Kirkkoa laitoksena sanan varsinaisessa
merkityksessä ei ollut mahdollista olla edes olemassa ennen kristinuskon
hyväksytyksi tulemista, joka tapahtui vasta 300 -luvulla, jolloin tuli
uskonnonvapaus.
"Jokainen seurakunta virkamiehineen oli täysin itsenäinen suhteessa
toisiin
seurakuntiin. Mitään yleistä kristillistä kirkkoa siinä mielessä, että sillä
olisi ollut ulkonainen yhtenäisyys, ei ollut olemassa". "Mutta se
antaa
täyden oikeuden käyttää jo alkukristillisestä ajasta nimitystä: kristillinen
kirkko", (Kirkkohistoria: Hjalmar Holmquist, suom. A.E. Jokipii, sivut 68
ja
69).
Lapsikaste käyttöön vähitellen
Kristinuskon historialliseen kehitykseen on vaikuttanut eniten lapsikasteen
tuleminen kirkon toimintaan. Lapsikaste syrjäytti uskoville ihmisille
tarkoitetun kasteen, ja muutti sen alkuperäisen tarkoituksen ja
raamatullisen merkityksen. Lapsikaste siinä muodossa, jossa se kirkoissa
esiintyy, tuli vähitellen erilaisten muidenkin harhaoppien kanssa ja
vakiinnutti asemansa myöhemmin roomalaiskatolisessa kirkossa, josta se
kirkon hajaannuksen myötä levisi siitä syntyneisiin moniin muihinkin
kirkkokuntiin.
Puolustettaessa uskovien kastetta on perinteisesti tuotu esiin yleensä vain
Raamatun kanta asiassa. Vähemmälle huomiolle kastetta koskevissa
keskusteluissa on jäänyt sen historiallinen tausta, koska uskovien kasteen
puolustamiseksi on Raamatusta saatu muutenkin riittävät perusteet.
Vaikka Raamatussa ei puhuta muusta kuin uskovien kasteesta, on
paradoksaalista, että sitä on pidetty kirkollisessa julistuksessa
epäraamatullisena ja lapsikastetta, jota Raamatussa ei edes mainita, on
pidetty sitä vastoin oikeana kasteena.
Vallitsevista oloista johtuen seurakunnat ja uskovat joutuivat olemaan
hajallaan. Aluksi ei ollut myöskään yhtenäistä Jumalan sanaa, Raamattua,
vaan julistus tapahtui suullisen ja kuullun sanoman perusteella. Luku- ja
kirjoitustaito olivat harvinaista.
Näissä olosuhteissa oli hyvät mahdollisuudet, että erilaiset harhaopit
pääsivät syntymään ja leviämään. Huolimatta tästä lapsikaste alkoi saada
jalansijaa vasta toisen vuosisadan lopulla ennen kaikkea sen harhaopin
johdosta, että lapset joutuvat kastamattomina kadotukseen.
Imeväisikäisten lasten kastamista ei pidetty tähän saakka edes
tarpeellisena, sen perusteella, että vallitsevana oppina oli tällöin
uskovien vanhempien lasten synnittömyys. Kastaminen katsottiin
tarpeelliseksi vasta sen jälkeen, kun lapsi alkoi tietoisesti tekemään
syntiä. "Lopullisesti lapsikasteen teologisen perustan loi kirkkoisä
Augustinus (k. 430) perisyntiopin pohjalta", (Pentti Lempiäinen: Pyhät
toimitukset, Kirjapaja s. 22).
Kastamista pyrittiin myös viivyttämään erään harhaopin johdosta ainakin
300-400 luvulla, jopa lähelle kuolemaa, jotta ei olisi tehty syntiä enää
kasteen jälkeen. Tätä oppia oli esiintynyt jo tätä aikaisemminkin. Ainakin
Tertulianus mainitsee tästä n. v. 203. Samalla tähän viittaa myös se, ettei
sylilasten kastaminen ollut kovin yleinen tapa ennen 300 -lukua.
Kirkkoisä Tertulianus (kuollut luultavasti v. 220) vastusti lasten
kastamista. Hän halusi varmistaa, että kastettavat ovat henkilökohtaisesti
uskossa, ja viivyttää sen vuoksi lasten, joilla hän tarkoitti 6-12 vuoden
ikäisiä lapsia, kastamista liian aikaisin.
Tertulianus mainitsee tästä kirjassa De baptismo. Tertulianuksen
kirjoituksista ilmenee selvästi se, että hän tarkoittaa tällä sellaisia
lapsia, jotka ovat sen ikäisiä, että he ymmärtävät uskon ja kasteen
merkityksen. Näyttää siltä, että Tertulianus pelkäsi kastetun pakanuuden
syntymistä. Tämän vuoksi hän suhtautui kielteisesti varsinkin
pakanvanhempien lasten kastamiseen, koska heidän uskostaan ei voitu olla
varmoja vanhempien pakanallisen taustan vuoksi. Hänen mukaansa tuli odottaa,
jotta olisi oltu varmoja siitä, etteivät he ottaisi kastetta vain
vanhempiensa esimerkin perusteella, omaamatta vielä itse todellista uskoa.
Kirkkoisä Origenestä (182-254) kirkko on pitänyt lapsikasteen puoltajana.
Origenes käytti puhuessaan lapsista jopa vielä 12-vuotiaista, kuten esim.
Jeesuksesta hänen temppelissä ollessaan 12-vuotiaana, sanaa (parvulus), joka
tarkoittaa pikkulasta, imeväinen lapsi (infantes).
Origenes ei puhunut rintalasten kastamisesta, vaan pikkulasten. Origeneksen
lausunto ei siten anna tukea sylilasten kastamiselle (kastaa imeväisikäisiä
lapsia). "Origeneelle omistettu lause kirkon tavasta kastaa lapsia puuttuu
alkukielisestä tekstistä. Se esiintyy ainoastaan latinankielisessä
käännöksessä. Hieronymus ja Rufinus, jotka käänsivät Origeneen kirjoituksia
latinaksi, tunnustivat itse tehneensä lisäyksiä tähän tekstiin" (Yksi
kaste,
Juhani Lehmuskoski, sivu 127).
Varttuneimpia lapsia, jotka ymmärsivät jo kasteen ja uskon merkityksen, oli
kastettu aikaisemminkin heidän henkilökohtaisen uskoontulonsa perusteella,
jo todennäköisesti apostolisena aikana. Historiassa mainitut henkilöt, esim.
Gregorius Nazaianzilainen, Pelagius, Krysostomus, Origenes, Augustinus ja
Justinus Marttyyri ovat lausunnoissaan tarkoittaneet juuri mahdollisesti
tällaisia lapsia, jotka olivat kastettu heidän henkilökohtaisen uskonsa
perusteella.
Sylilasten kastamisen tueksi esitetyt lausunnot eivät anna varmaa tietoa
kastettavien tarkasta iästä. Kaikki, heidän lausuntojensa perusteella tehdyt
johtopäätökset ovat tästä syystä johtuen olettamuksia, joita ei voida
todistaa oikeiksi.
Kiistely lapsikasteesta v. 253
Siitä, voitaisiinko kastaa myös sylilapset, kiisteltiin seurakuntien
yhteisessä kokouksessa vuonna 253. Todisteet imeväisikäisten lasten
kastamisesta jo apostolisena aikana perustuvat olettamuksiin, samoin kuin
kirkkoisien kirjoitusten tulkinnat siitä, että se olisi yleisesti käytössä
ollut tapa.
Sylilapsia eli imeväisikäisiä lapsia on kastettu todennäköisesti jo vähän
ennen v. 253, jolloin siitä kiisteltiin. Tällaiset lasten kastamiset
perustuivat harhaoppeihin, joita esiintyi toisella ja kolmannella
vuosisadalla sangen runsaasti. Jo apostoli Paavalinkin aikana esiintyi
sellaistakin harhaoppia, että ihmiset kastattivat itsensä jopa kuolleitten
puolesta, 1. Kor. 15:29. Harhaoppien varaan ei voida rakentaa oppia
raamatullisesta kasteesta, eikä niiden perusteella voida sivuuttaa Raamatun
varmaa ilmoitusta ja siellä mainittua kastekäytäntöä.
Käytettävissä olevien asiatietojen perusteella, joita on apostolisen ajan
jälkeiseltä ajalta peräisin, näyttää siltä, ettei sylilasten kastaminen
ollut yleinen tapa ennen 300- lukua. Lapsikaste siinä muodossa, jossa se
monissa kirkoissa esiintyy, tuli kirkkoon vähitellen. Uskovien kaste oli yhä
sen rinnalla vielä pitkään.
Tätä osoittaa sekin, että monet katolisen kirkon johtomiehetkin kastettiin
vasta aikuisena, vaikka he olivat syntyisin kristityistä perheistä.
Esimerkkeinä tästä ovat Gregorius Nyssalainen, Basilius, Gerogorius
Nazianzalainen ja Augustinus. Vaikka Augustinuksen äiti oli hurskas
kristitty, kastatti Augustinuskin itsensä uskoon tultuaan vasta
30-vuotiaana, vuonna 387. Augustinus kuoli v. 430.
Uskovien kastekäytäntöön viittaa myös ennen kastetta annettu
katekumenaattiopetus (opetus kasteoppilaille), jota annettiin vielä 300-
luvulla. Tähän alkoi tulla mukaan tällöin myös maagisia seremonioita sekä
opetukseen pääsemisessä että itse kasteeseenkin, samalla myös pakanalliset
mysteerikäsitykset alkoivat saada niissä valtaa.
"Luterilaiset pitävät jyrkästi kiinni lapsikasteesta. Heidän oppinsa
johtaa
tässä asiassa vaikeuteen siinä, että sakramenttien siunaus riippuu uskosta,
eikä imeväisillä voi olla vielä mitään uskoa", (Kristilliset kirkot ja
muut
yhteisöt, Osmo Tiililä, sivu 259).
Koska raamatusta ei löydy tukea lapsikasteopille, on tämän opin tueksi
haettu tukea mm. kirkkoisien lausunnoista, proselyyttikasteista,
hautakirjoituksista ym. On pyritty esittämään arvioita joidenkin henkilöiden
kuolinajoista ja arvioimaan, koska heidät olisi mahdollisesti kastettu.
Lapsikasteen esiintymistä ennen sen yleistymistä on perusteltu sanoilla:
luultavasti, mahdollisesti, lienee, todennäköisesti jne.
Yksinkertaisempaa olisi toimia sen mukaan, mitä tästä asiasta on Raamatussa
selvästi sanottu.
Pentti Lempiäinen toteaa kirjassaan Pyhät toimitukset, sivulla 22:
"Pikkulasten kasteen alkuhistoria jää siis epäselväksi, mutta varmaa on,
että jo toisen vuosisadan lopussa se oli yleinen käytäntö".
Miten yleinen käytäntö se oli tällöin, on samalla myös arvaillun varassa,
kuten seuraavastakin lainauksestakin ilmenee. "Kirkko oli näkyväinen,
sikäli
kuin kaikki otettiin siihen kristillisen kasteen kautta (aikuisten kasteen;
lapsikaste lienee alusta saakka käytetty myöskin lapsikastetta; lapsikaste
on yleinen kolmannen vuosisadan alussa)", (Kirkkohistoria 1. Hjalmar
Holmquist:, suom. A.E.Jokipii, sivu 49).
Kastetapa
Raamatun esimerkkien mukaan kaste toimitettiin upottamalla, ja tätä
merkitsee kreikankielinen kastetta tarkoittava sana baptidzö. Upotuskaste
oli käytössä myös sylilapsiakin kastettaessa aina 1400-luvulle saakka,
jolloin se oli virallisena kastetapana myös Rooman kirkossa. Vihmonnat ja
valelukasteet ovat tulleet varsinaisesti käyttöön vasta sen jälkeen.
Kreikkalaiskatolinen kirkko ja eräät itämaiset kirkot ovat käyttäneet aivan
viime aikoihin saakka virallisesti upotuskastetta. "...kristillinen kaste
perustavana tekijänä kristittyjen yhteydelle... se toimitettiin tavallisesti
upottamalla kastettava kolme kertaa juoksevaan veteen...", (Kirkkohistoria
1. Hjalmar Holmquist:, suom. A.E.Jokipii, sivu 75).
Katolisen kirkon syntyminen
Katolisen kirkon muodostuminen valtiokirkoksi oli ennen kaikkea
historiallisen kehityksen tulosta. Rooman keisarivalta ei ollut voinut
tukahduttaa seurakuntien kasvua, ja seurakunnat olivat levittäytyneet
laajasti Rooman valtion alueelle.
Rooman keisari Konstantinus näki tämän tilanteen ja päätti käyttää asian
hyödykseen. Hän antoi uskonnonvapauden kristityille vuonna 313, jonka
seurauksena syntyi katolinen kirkko.
Tämä merkitsi asteittain katoliseksi kirkoksi muuttuneiden seurakuntien
itsenäisyyden päättymistä ja niiden tulemista valtiovallan päätöksistä
riippuvaisiksi.
Katolinen kirkko muodostui valtionkirkoksi vuonna 380, jolloin Rooman
keisari Theodosius Suuri teki kristinuskosta valtionuskonnon. Vuonna 381 hän
julisti Rooman kirkon ainoaksi ja hyväksytyksi uskonnoksi. Tämä antoi
perusteet jälleen kristittyjen vainoille, niitä kohtaan, jotka eivät
hyväksyneet Rooman kirkon oppeja. Keisari Theodosius Suuren kuoltua v. 395
hajosi roomalainen maailmanvalta länsiroomalaiseen ja itäroomalaiseen
valtakuntaan. Uskovien kaste kiellettiin v. 413 kuolemanrangaistuksen
uhalla.
Kirkkolaitoksen syntyminen merkitsi samalla raamatullisten seurakuntien
lakkaamista. Kaikki hengellinen toiminta tuli kirkkolaitoksen
yksinoikeudeksi, ja kirkko alkoi vainota kerettiläisinä sen ulkopuolella
olevia uskovia. Raamattu oli latinankielinen, Vulgatan, jota tavallinen
kansa ei ymmärtänyt. Tämä käännös, jonka Hieronymos teki, antoi pohjan
katolisen kirkon kehittymiselle.
Kansalle messuttiin latinaksi ja opetettiin oppeja, jotka olivat Raamatun
vastaisia. Kansan omalla kielellä kirjoitetut Raamatun osat, mikäli niitä
löydettiin, poltettiin kirkon toimesta. Papit eivät saaneet rangaistuksen
uhalla paljastaa Raamatun sisältöä tavalliselle kansalle.
Kirkko otti käyttöön monia pakanakulttuurissa olleita tapoja, seremonioita,
muotomenoja ja kaapuja. Kirkkolaitoksen kehittymisen myötä syntyivät
myöhemmin munkki- ja nunnaluostarit, ritarikunnat, inkvisitiolaitos ja
jesuiittaveljeskunta.
Paavinvalta kirkossa
Paavinvalta Roomassa sai alkunsa keisari Innocentius I (402-417)
vaatimuksesta, että Rooman piispalle tulee antaa ylin valta kirkossa.
Ensimmäinen paavi oli Leo Suuri (440-461). Häntä voidaan pitää perustellusti
ensimmäisenä paavina, vaikka katolisen kirkon mukaan ensimmäinen paavi olisi
apostoli Pietari. Paavien ja kirkon valta kasvoi valtakunnan rappeutumisen
myötä. Toisten piispojen tyytymättömyys Rooman piispan ylivaltaan johti
valtakunnankirkon jakaantumiseen.
Rooman syrjäyttäminen johdosta Paavi Felix III katkaisi kirkkoyhteyden
Kontantinopolin patriarkka Akaciuksen kanssa, jolloin alkoi ensimmäinen
avoin riita Rooman ja Kontantinnopolin välillä (484-519). Tämä oli myös alku
kreikkalaiskatolinen eli ortodoksinen kirkon muodostumiselle, jonka
pääpaikka oli Konstantinopoli. Akacius otti vuonna 518 arvonimekseen
ekumeeninen patriarkka. Lopullisesti kreikkalaiskatolinen eli ortodoksinen
kirkko muodostui myöhemmin v. 1054.
Rooman kirkon hajaannus ja Islamin opin synty
Katolisessa kirkossa käynnissä ollut hajaannustila johti Islamin opin
syntymiseen. Vuonna 499 Suuressa synodissa Seleukia-Ktesifonissa
itäsyyrialainen ja persialainen kirkko erosivat Rooman kirkosta ja myöhemmin
Egyptin ja sen jälkeen Abessinian kirkko. Nämä antoivat vauhtia Islamin
kehitykselle.
Arabialainen valtiomies ja Islamin opin profeetta, Muhammed (571-632) oli
tutustunut matkoillaan juutalaisuuteen ja Rooman kirkon oppeihin, joista hän
sai vaikutteita, erikoisesti juutalaiskristillisestä ebionilaisesta lahkosta
(juutalais-kristillisen lahkon jyrkempi muoto). He korostivat lakia eivätkä
hyväksyneet mm. Jeesuksen neitseestä syntymistä tai apostoli Paavalin
opetuksia.
Muhammedin opetuksien pohjalta kirjoitettiin myöhemmin Koraani. Muhammedin
liikkeellepanema arabialainen kansainvaellus teki vähitellen samalla lopun
roomalaisesta maailmanvallasta.
Kasteesta ja ehtoollisesta mysteerioppi
Kaste ja ehtoollinen muodostuivat mysteeriopeiksi, joiden mukaan ne
puhdistivat ihmiset ilman parannusta ja mielenmuutosta kaikista synneistä,
synnyttivät uudesti ja tekivät ihmiset kuolemattomiksi.
"Kun näin muodoin ei kukaan voinut tulla autuaaksi ilman kastetta, niin
tuli
lapsikasteen välttämättömyys toisen vuosisadan lopulta lähtien selväksi",
(Kirkkohistoria - Hjalmar Holmquist, suomentanut A.E.Jokipii, sivu 106.)
Lapsikasteella oli kirkon kannalta suuri merkitys, ihmiset saatiin sen
avulla kaikki kirkon jäseniksi ja ylläpitäjiksi. Toiminnan ja virkavallan
lisääntyminen lisäsivät samalla menoja. Tämä johti lopulta siihen, että
alettiin myydä syntejä rahalla anteeksi. Syntyi anekauppa: "Kun raha
kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa."
Uskonpuhdistuksen alku ja kerettiläisroviot
Rooman kirkko ei onnistunut hävittämään kokonaan kaikkea alkuperäistä
kristinuskoa. Koko kirkkolaitoksen ajan oli aina niitä ihmisiä, esim.
valdolaiset ja osa fransiskaaneista, jotka opettivat ja toimivat Raamatun
mukaan. Kirkko vainosi heitä vääräoppisina ja nimitti heitä kerettiläisiksi.
Vuonna 404 säädettiin laki, jonka mukaan ne, jotka opettivat vastoin Rooman
kirkon oppia, voitiin tuomita kuolemaan. Rooman keisari Justianus I:n lakien
mukaan "harhaoppiset" tuli tuomita kuolemaan polttamalla heidät
elävältä.
Ensimmäinen tunnetuin kerettiläisrovio syttyi v. 1022 Orleansissa Ranskassa.
Tämän jälkeen polttaminen tuli yleiseksi tavaksi.
Vuonna 1229 säädettiin laki, jolloin polttorovio tuli virallisesti
"harhaoppisten" kuolemanrangaistusmuodoksi. Vuonna 1252 Innocenttius
1V
eräässä bullassa hyväksyi myös kidutuksen - kirkolliseksi tavaksi totuuden
esille saamiseksi. On laskettu, että näissä puhdistuksissa olisi tapettu 10
miljoonaa uskovaa. Tarkkoja lukuja ei ole olemassa, jotkut ovat arvioineet
määräksi 50-60 miljoonaa uskovaista, joita katolinen kirkko piti
vääräoppisina.
Monet uskonpuhdistajat vaiennettiin
Kirkon palveluksessa oli pappeja, jotka yrittivät saada muutosta aikaan,
mutta heidät vaiennettiin. Tunnetuin heistä oli ehkä Prahan yliopiston
rehtori Juhana Hus. Hänet poltettiin kerettiläisroviolla v. 1414.
Toinen vähemmän tunnettu uskonpuhdistaja, joka myös surmattiin, oli
teologian tohtori ja yliopiston professori Balthasar Hubmaier. Hän vaati
palaamista takaisin alkuperäiseen apostoliseen oppiin ja lapsikasteen
hylkäämistä Raamatun vastaisena.
Hubmaierin mukaan uskonpuhdistus olisi pitänyt toteuttaa täydellisemmin ja
palata takaisin apostolisen seurakunnan kastekäytäntöön. Hän julkaisi v.
1525 kirjan Avoin vetoomus kaikille uskoville kristityille.
Hubmaier ei saanut uskonpuhdistusta toteutettua, sillä hänet vangittiin
keisari Ferdinandin toimesta. Häntä kidutettiin ja hänet poltettiin roviolla
Wienin torilla 1528, ja hänen vaimonsa surmattiin hukuttamalla hänet
Tonavaan.
Englannissa uskonpuhdistajana vaikutti juristi ja teologi John Wycliff
(1324-1384). Uskonpuhdistuksen Saksassa sai toteutettua katolisen kirkon
pappi ja teologian tohtori Martti Luther (1483-1546), Sveitsissä pappi ja
poliitikko Ulrich Zvinglin (kuoli 1531) ja Jean Calvin (1509-1564).
Vainoja "uudestikastajia" kohtaan keskiajalla
Katolinen kirkko ryhtyi ankaraan taisteluun erikoisesti niitä
uskonpuhdistajia ja ihmisiä vastaan, jotka eivät hyväksyneet kirkon
lapsikastetta. Vuonna 1525 säädettiin laki, joka määräsi maanpakoon
jokaisen, joka ei kastata lastaan viikon kuluttua lapsen syntymästä.
Vuonna 1528 säädettiin laki, joka määräsi jokaiselle
"uudestikastajalle"
kuolemantuomion. Lisäksi heidän kokouksiinsa osallistujia rangaistiin
vankeudella.
Luterilainen kirkko jatkoi vanhoja perinteitä
Luther ja toiset edellä mainitut uskonpuhdistajat tyytyivät siihen, että
räikeimmät epäkohdat poistetaan kirkon opista. He halusivat säilyttää
kirkon. Katolisen kirkon muuttaminen ei onnistunut kuitenkaan heidän
vaatimillaan tavoilla, ja näin syntyi uusia kirkkokuntia: anglikaaninen,
luterilainen ja reformoidut kirkot, jotka säilyttivät suuren osan katolisen
kirkon opeista ja sen muotomenoista.
Luterilainen kirkko jatkoi edelleen uskonvainoja, tosin lievemmässä muodossa
erityisesti niitä kohtaan, jotka opettivat Raamattua niin kuin se on
kirjoitettu, tulkitsematta sitä kirkon dogmien mukaan.
Uskonpuhdistus Ruotsissa ja Suomessa
Ruotsissa ja Suomessa oli alkuaan roomalaiskatolinen kirkko, joka vakiintui
1100-luvun alussa Ruotsissa ja tuli Suomeen v. 1155. Uskonpuhdistuksen aika
alkoi 1521 Kustaa Vaasan noustua valtaan Ruotsissa. Vuonna 1527 huomattava
osa kirkon omaisuudesta otettiin kuninkaan haltuun ja kuningas liittyi
uskonpuhdistajien tuomaan luterilaisuuteen.
Uskonpuhdistus luterilaisessa muodossa vakiinnutti asemansa, kuten Upsalan
kokouksessa oli päätetty v.1593, Kaarle IX tultua valtaan Ruotsissa v.1599.
On ymmärrettävää, ettei katolisuuden ote ja vaikutus kirkossa muuttunut
hetkessä, koska papisto oli katolisen koulutuksen saanutta.
Tämä heijastui pitkään kirkon toimintaan ja sen suhtautumisessa samalla ns.
maallikkojen toimintaan kirkossa. Kirkon oppia puolustettaessa epäiltyjen
joukkoon tulivat helposti kaikki ne, jotka eivät kirjaimellisesti opettaneet
ja toimineet vakiintuneen luterilaisen opin mukaan.
Meidän maassamme v. 1869 voimaan tullut eriuskoislaki antoi vähän paremmat
toimintamahdollisuudet niille uskoville, jotka eivät hyväksyneet
luterilaisen kirkon oppia. Uskonvapauslaki v.1921 antoi mahdollisuuksia
vapaiden seurakuntien toiminnalle, joskin kirkon taholta toimintaa hyvin
paljon vaikeutettiin.
Helluntaiherätyksen, joka on suurin vapaista herätysliikkeistä Suomessa,
toiminta alkoi maassamme vuonna 1908, ensin ruotsinkielisellä alueella,
sitten suomenkielisellä alueella v. 1911.
Martti Luther ja kastekysymys
Kastekysymys oli Martti Lutherille vaikea kysymys, kuuluihan katolisen
kirkon teologiaan sellainen käsitys, että sakramentit antavat armon sen
vastaanottajalle "tehdyn teon perusteella" (ex opere operato).
Lutherin käsitys oli, ettei sakramentti voi vanhurskauttaa ketään, vaan
ainoastaan usko. Luther ei hyväksynyt katolisen kirkon lapsikasteen
perusteita. Hänen oli kuitenkin pakko keksiä jokin muu ratkaisu, joka olisi
tyydyttänyt samalla myös hänen omaatuntoaan asiassa, sen ohella, että hän
katolisen kirkon pappina halusi säilyttää kirkon, tarkoituksenaan puhdistaa
se vain räikeimmistä väärinkäytöksistä.
Lapsikasteesta luopuminen olisi merkinnyt samalla koko kirkkolaitoksen
hajoamista. Mistä kirkko olisi saanut vallitsevissa olosuhteissa varat
toimintaansa varten ja jäsenensä, jos lapsia ei olisi enää kastettu kirkon
jäseniksi ja veron maksajiksi?
Lapsen uskosta piti laatia oma teoria, jotta tämä katolilaisuudesta peräisin
oleva oppi olisi voitu säilyttää. Luther selvitti asian siten, että
kasteessa jo pienelle lapselle lahjoitetaan "vuodatettu usko", joka
kirkon
rukouksen kautta "muuttaa, puhdistaa ja uudistaa lapsen".
Luther toteaa: "Meidän kantamme tähän asiaan on, että kasteessa lapset
itse
uskovat, ja että heillä on oma usko. Juuri sen Jumala heissä vaikuttaa, kun
kummit kristillisen kirkon uskossa rukoilevat heidän puolestaan ja tuovat
heidät kasteelle", (Kaste ja Usko, Martti Luther, suom. Eero Huovinen sivu
18).
Vallitsevien olosuhteiden pohjalta on ymmärrettävää, että Martti Luther
joutui vaikeaan ristiriitaan lapsikasteasiassa. Mikäli hän olisi päätynyt
opillisesti kastekysymyksessä samaan ratkaisuun kuin Hubmaier, hän olisi
joutunut vielä suurempaan ristiriitaan katolisen kirkon kanssa mitä hän jo
oli, ja mahdollisesti myös häntä tukeneiden tahojen kanssa. Sopii vain
arvailla, olisiko hänkään voinut toteuttaa uskonpuhdistusta yhtä
radikaalisilla muutoksilla, mihin Hubmaier pyrki?
--------------------------------------------------------------------------------
Lutherin kirje "kahdelle papille"
Martti Lutherin kirjeessä kahdelle papille hän puolustaa lapsikastetta mm.
seuraavasti: "Jos lapsikaste ei siis olisikaan oikea, Jumala ei
varmastikaan
olisi sallinut sen jatkua eikä säilyä näin pitkään". "Samaan aikaan
ovat
kuitenkin kaikenlaiset harhaopit tuhoutuneet, vaikka ne ovatkin paljon
myöhäissyntyisempiä kuin lapsikaste. Tämä Jumalan ihmeteko osoittaa, että
lapsikasteen täytyy olla oikea....Sinä ehkä sanot: Tämä ei vielä todista,
että lapsikaste on varma, sillä eihän yksikään raamatunlause puhu siitä.
Minä vastaan: Tuo on kyllä totta. Ei ole olemassa tarpeeksi päteviä
raamatunlauseita, joiden nojalla sinä voisit osoittaa lasten kastamisen
alkaneen ensimmäisten kristittyjen keskuudessa apostolien jälkeen. Mutta
siihen on kyllin pätevät perustelut, ettei meidän aikanamme kukaan voi
torjua eikä hylätä lapsikastetta, onhan sillä niin pitkä perinne. Jumala ei
näet ainoastaan siedä lapsikastetta, vaan on alusta alkaen pitänyt huolta
niin, ettei se ole koskaan tuhoutunut", (Martti Luther Kaste ja Usko, sivu
115. Suom. Eero Huovinen).
Heppoiset olivat Lutherin perustelut lapsikasteopille. Onhan niitä edelleen
muitakin vääriä oppeja ja käsityksiä, jotka ovat säilyneet jopa
vuosituhansia. Yhtä hataralla pohjalla ovat muutkin lapsikasteopin tueksi
hankitut perusteet.
Lutherin oppi lapsikasteesta perustui katolisen kirkon oppiin. Luther on
itse sanonut; (Galatalaiskirjeen selitys, sivu 100) hän on todennut; ettei
hän ole saanut lapsikastetta kuten vanhurskauttamisoppia Jumalalta, vaan
paavilta.
Lutherille lapsikasteoppi oli vaikea kysymys, hän taisteli tämän asian
kanssa paljon. Välillä hän hyökkäsi katolista kirkkoa vastaan tämän opin
vuoksi, koska hän ei halunnut uskoa periaatteessa siihen, mutta ei voinut
luopuakaan siitä.
Lopulta hän päätyi siihen, mitä katolinen kirkko opetti kasteesta, selittäen
kuitenkin sen sisältöä vähän toisin.
--------------------------------------------------------------------------------
Otteita Lutherin eräästä saarnasta
Eräässä saarnassaan kolmantena sunnuntaina loppiaisesta hän arvostelee
valdolaisveljeksiä. Luther sanoo mm. näin: "Uskon pitää löytymän jo ennen
tai ainakin kasteessa, sillä muutoin ei lapsi pääse vapaaksi synnistä ja
perkeleestä. Jos nyt heidän mielipiteensä olisi oikea, olisi paljasta
valhetta ja ilvettä kaikki se, mitä lapsille kasteessa tehdään. Kastaja näet
kysyy, uskooko lapsi, johon lapsen puolesta vastataan "uskon";
tahtooko hän
tulla kastetuksi, johon myös hänen puolestaan suostutaan. Nyt ei kuitenkaan
ketään lapsen asemasta kasteta, vaan se itse kastetaan; sen vuoksi täytyy
sen itse evankeliumia uskoa tai sitten kummien valheella sanoessaan lapsen
puolesta: "minä uskon". Sitten vielä kastaja lukee lapsen
uudestisyntyneen,
saaneen synnit anteeksi ja olevan vapahdettu perkeleen vallasta; merkiksi
siitä pukee hän lapsen valkeaan paitaan ja käsittelee häntä kaikin puolin
uutena pyhänä Jumalan lapsena. Tämän kaiken täytyy olla petosta, ellei
lapsella omaa uskoa olisi, ja parempi olisi olla yhtäkään lasta kastamatta,
kuin tuolla tavoilla ilvehtiä ja leikitellä Jumalan sanan ja sakramenttien
kanssa, ikään kuin Jumala olisi joku narri", (Kaste ja usko. Martti
Luther ).
Näin Luther yrittäessään etsiä parempaa selitystä ja puolustusta jatkaa
katolisen kirkon kanssa samanlaista käytäntöä edelleen. Vaikeutena hänellä
oli se, miten saada pienet sylilapset uskoviksi.
Lopulta Luther uskoo löytäneensä ratkaisun tähän ongelmaan, ja hän toteaa
galatalaiskirjeen selityksessään: "Lapset itse uskovat kasteessa ja heillä
on oma uskonsa, jonka Jumala heissä vaikuttaa saapuvilla olevien kummien
esirukousten kautta ja sen kautta, että nämä tuovat lapsen kasteelle
kristillisen seurakunnan uskossa". Lutherin ratkaisu lapsen uskosta ei
oikeastaan eroa käytännössä katolisen kirkon opista, lopputulos on kuitenkin
aivan sama.
Martti Luther joutui tekemään monet ratkaisut hyvin vaikeissa olosuhteissa,
hänellä oli vaara menettää jopa henkensä. Hän oli mahdollisesti riippuvainen
myös suojelijoistaan ja heidän mielipiteistään sekä opillisista
käsityksistään. Lisäksi hän oli kasvanut ja elänyt sekä saanut koulutuksensa
katolisen kirkon puitteissa. Ympäristön olosuhteet olivat hänellä aivan
toiset, mitä ne ovat nykyaikana. Saatavana oleva tieto oli myös varsin
yksipuolista.
Kirkko on joutunut ottamaan lapsikasteoppinsa tueksi monia sellaisia oppeja,
jotka ovat raamatulle täysin vieraita, ja joita se ei lainkaan tunne. Näistä
mainittakoon mm: Oppi kasteen armosta, hätäkaste, kummit, kasteenliiton
uudistaminen ja oppi siitä, että kaste on Jumalan teko.
Raamatussa ei puhuta missään paikassa kasteen armosta, Jumalan armosta sen
sijaan kyllä. Eikä missään kohdassa, että kaste olisi Jumalan teko. Jeesus
sanoi Jumalan teoksi sen, että "Se on Jumalan teko, että te uskotte
Häneen,
jonka Jumala on lähettänyt" (Joh.6:29). Siis usko Jeesukseen Kristukseen
on
Jumalan teko.
--------------------------------------------------------------------------------
Olosuhteet ovat muuttuneet Martti Lutherin ajoista
Olosuhteet ovat nyt toiset, mitä ne olivat Martti Lutherin aikakaudella, ja
erilaisen tiedon määrä on myös kasvanut. Ei voi muuta kuin ihmetellä, että
vielä nykyaikanakin voidaan esittää aivan perusteettomia väitteitä
sylilasten kastamisen puolesta, vaikka Raamatussa ei puhuta siitä mitään.
Joku voi sanoa tähän, että kasteasia on tulkintakysymys. Miksi Raamattua
pitää tulkita eri tavalla, miten se on kirjoitettu? Eihän muitakaan kirjoja
tulkita eri tavalla kuin, miten ne on kirjoitettu (2 Kor.1:13).
--------------------------------------------------------------------------------
"Kasteen armo" nukuttanut ihmisiä väärään rauhaan
Monet ihmiset elävät, huolimatta siitä, että heidät on lapsena kastettu,
Jeesuksen ristin vihollisina, ilman Jumalaa ja toivoa maailmassa. Eikö olisi
tärkeämpää olla puhumatta lapsikasteesta ja keskittyä julistamaan
henkilökohtaista uskoa Jeesukseen Kristukseen.
Käytäntö on osoittanut selvästi, ettei kastamalla voida tehdä ihmisistä
Jumalaan uskovia, sillä saadaan aikaan vain kastettua pakanuutta.
Apostoli Paavali (ja myös toiset apostolit) ei julistanut ihmisille
"kasteen
armoa", vaan hän julisti heille pelastusta Jeesuksessa Kristuksessa., Hän
sanoi: "Vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille, joka on vastoin sitä,
mitä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu" (Gal. 1:8).
On suuri vastuu Jumalan edessä, jos nukuttaa ihmiset uskomaan "kasteen
armoon", eikä julisteta, että synnistä on tehtävä parannus.
--------------------------------------------------------------------------------
Lapsikasteoppi on tullut jäädäkseen
Lapsikaste on kirkossa se peruspilari, jonka varassa lepää koko
valtiokirkkojärjestelmä. Sen poistaminen käytöstä kaataisi koko
järjestelmän. Tämän vuoksi kirkon on pakko puolustaa lapsikastetta ja
yrittää epätoivoisesti etsiä sille tukea myös Raamatun sanan ulkopuolelta.
Lapsikaste on kirkossa historiallisen kehityksen tulos. Lapsikasteoppi on
luterilaisen kirkon työntekijän ja kirkon kannalta myös arvovaltakysymys, on
vaikea myöntää ainakin julkisesti, että oppi, jota julistaa, ei ole totuus
asiasta.
Lapsikasteoppi on jäänne roomalaiskatolisesta kirkosta, jossa on edelleen
vielä paljon muutakin raamatunvastaista, mm. sakramenttiopeissa, Marian
palvonnassa, ym. Lapsikasteopille kirkon työntekijät eivät voi mitään, se on
tullut jäädäkseen, mutta se ei merkitse sitä, että opetuksen pääpaino
tarvitsisi olla siinä. Vaikka ei hyväksyisi lapsikastetta ja pitäisi sitä
raamatunmukaisena oppina, siitä ei ole hyödyllistä puhua. Puhuminen tästä,
ei poista kirkosta tätä käytäntöä. Luterilaisen kirkon työntekijöiltä
odottaisi myös korrektimpaa suhtautumista tässä asiassa niitä uskontokuntia
ja kirkkokuntia kohtaan, joilla on käytössään Raamatun alkuperäinen
kastekäytäntö.
--------------------------------------------------------------------------------
Kristittyjen määrä maailmassa
Katolisen kirkon maailman laajuisen valta-aseman kaatuminen
uskonpuhdistuksen seurauksena on muuttanut huomattavasti aikaisempaa
tilannetta kirkkokuntien kohdalla kaikkialla maailmassa. Roomalaiskatolinen
kirkko on säilyttänyt tästä huolimatta varsin määräävän aseman kristillisten
kirkkojen jäsenmäärässä. Jäsenmäärän kasvu perustunut samoin kuin Islamin
opissa siihen, että opin kannattajiksi tullaan luonnollisen syntymän
perusteella, eikä omakohtaisen uskoon tulemisen kautta. Sama koskee myös
kaikkia niitä kirkkokuntia, joilla on käytössä lapsikaste.
Maailman yli kuuden miljardin väestöstä on kristittyjä lähes kaksi
miljardia, ilmenee amerikkalaisen lähetystieteilijä David B. Barretin
uskontotilastosta. Toiseksi eniten on muslimeja, joita on lähes 1,2
miljardia.
Prosenteissa ilmaistuna kristittyjä on 33 % ja muslimeja 19,6 % maailman
väestöstä. Muita pienempiä uskontokuntia, joihin kuuluvat mm. juutalaiset,
on 7,3 %.
Uskontokuntiin kuulumattomia on 12,7 % ja ateisteja 2,5 %. Loput 24,9 %
koostuvat hinduista, buddhalaisista, heimouskonnoista, uususkoisista.
Kristittyjen määrä
a.. Katolilaisia 1.056.920.000
b.. Helluntailais- karismaattisia 523.767.000
c.. Muita protestantteja 342.035.000
d.. Ortodokseja 215.129.000
e.. Anglikaaneja 79.650.000
f.. Luterilaisia 63.000.000
Helluntailais-karismaattisista varsinaisiin helluntaikirkkoihin kuuluu noin
lähes 300.000.000.
Osa yli puolesta miljardista helluntalais-karismaattisista kuuluu
samanaikaisesti muihin kirkkokuntiin ns. kaksoisjäseninä. Esim. Suomessa osa
helluntailaisista kuuluu samalla myös mm. luterilaiseen kirkkoon. Tämän
vuoksi eri kirkkojen jäsenmäärät eriteltyinä on suurempi kuin kristittyjen
yhteismäärä.
--------------------------------------------------------------------------------
Yhteenveto
Seurakunnan historiallisen kehitykseen on kaikkein eniten vaikuttanut
sylilasten kastaminen. Sen avulla poistui seurakunnan ja maailman välinen
raja. Se loi pohjan valtiokirkko-järjestelmälle ja esti evankeliumin sanoman
viemisen koko maailmaan sekä mahdollisti välillisesti Islamin opin
leviämisen.
Seurakunnasta muodostui sen avulla maallinen instituutio, jonka toiminnan
tarkoitusperät ja toimintatavat loittonivat yhä etäämmälle alkuperäisestä
kristillisestä sanomasta. Maallinen valta ja vallanpitäjien raakuus ja
julmuus, kunnianoja vallanhimo tulivat kristillisen rakkauden tilalle.
Seuraukset ovat olleet sen mukaisia.
Tämä läpileikkaus seurakunnan ja kirkon historiasta osoittaa sen, missä
asemassa ovat olleet ne ihmiset, jotka ovat halunneet pitäytyä
alkuperäisessä apostolisessa opissa. Samalla se on osoitus myös siitä, mitä
sielunvihollinen Saatana on saanut aikaan. Ensin se vainosi uskovia ja
heidän muodostamiaan seurakuntia Rooman keisarivallan avulla. Tämän jälkeen
se otti avukseen katolisen kirkon, jonka avulla alkoi vainota jälleen
uskovia.
Huolimatta monista vaikeuksista seurakunta on pysynyt aina olemassa jollakin
tavalla vainojenkin aikana, usein ns. maan alla, kuten Neuvostoliitossa ja
Saksassa Stalinin ja Hitlerin vainojen aikana. Jeesus sanoi Pietarille:
"Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja tuonelan portit eivät sitä
voita" (Matt.16:18).
--------------------------------------------------------------------------------